Aktivismiin kasvaminen ja kouluttautuminen
Vieraskynä
Tiiti Virtasen puheenvuoro Doula-akatemian kick off -päivässä 8.9.2024
Tiedostamatta etuoikeutettu
On elokuun 24. päivä vuonna 2024, ja täytän pian 24 vuotta. Tähän asti elämäni on ollut hyvää, ja kaunista, suurimmaksi osaksi helposti soljuvaa. Lapsuuteni oli turvallinen, ja minulla oli ympärilläni ystäviä, ja turvallisia aikuisia. Olen pystynyt käyttää omaa äidinkieltäni kotimaassani, en ole kokenut syrjintää, ja olen tuntenut oloni turvalliseksi omassa kehossani, sekä ympäristössäni. Vielä muutama vuosi sitten en ollut tietoinen siitä, mikä kaikki oli mahdollistanut tällaisen kokemuksen elämästä. Ajattelin sen liittyvän ainoastaan perheeseen, ja yhteiskuntaluokkaan.
Tänään tässä kirjoittaessani tiedostan kuitenkin jo paljon laajemmin minkälaiset asiat ovat päästäneet minut huomaamattani sellaisten ovien läpi, jotka eivät aukea jokaiselle. Olen tullut tietoiseksi etuoikeuksistani.
Kirjassaan Olen upea, mutta en sinun mieliksesi Florence Given kuvaa etuoikeuksia reiluna kohteluna, jonka pitäisi kuulua kaikille. Hän myös kuvailee hyvin etuoikeuksien piilevää luonnetta “Etuoikeus on näkymätön etuoikeutetulle, kunnes se osoitetaan hänelle, tai hän menettää sen.”
Tällaisia piileviä etuoikeuksiani ovat ovat mm. valkoinen iho ja valkoiset piirteet, ei-vammaisuus, cissukupuolisuus ja luonnostaan hoikka vartalo. Tajusin saavani parempaa kohtelua yhteiskunnalta vain koska satuin kuulumaan näihin “lokeroihin.” Näiden etuoikeuksien lisäksi kuulun kuitenkin myös seksuaalivähemmistöön, ja olen nainen maailmassa, jossa sukupuolten välistä tasa-arvoa ei olla vielä saavutettu, ja sekä seksismi, että misogynia ovat arkipäivää. Ymmärsin, että voi olla samaan aikaan etuoikeutettu, sekä kuulua sorrettuun ihmisryhmään.
Silti minun oli myös tiedostettava, että pärjääminen- ja nähdyksi tuleminen yhteiskunnassamme on varmasti helpompaa, kuin esim. BIPOC-ihmiselle, joka kuuluu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön. (BIPOC = Black, Indigenous & People Of Colour)
Aktivismista
Olin siis todella epätietoinen etuoikeuksistani. Olin myös todella epätietoinen siitä, mitä aktivismi oikeastaan oli, ja ketkä sitä tekivät. Minulle aktivismi oli myyty niskurointina, valituksena ja asioiden vastusteluna. Olin oppinut näkemään sen – suoraan sanottuna – vastenmielisenä. Sitä tekivät vain tietynlaiset ihmiset, ja minä en kuulunut heihin.
Mielikuvani oli siis täysin etuoikeuksieni kyllästämä, ja se kertoo siitä, kuinka paljon minun ja perheeni, jossa olen kasvanut, on tarvinnut miettiä sitä, että ihmisarvoamme-, oikeuksiamme- tai mahdollisuuksiamme päättää omista asioistamme sorretaan tai niitä ei tunnisteta. Jälkeenpäin katsottuna suurimpia ongelmia oli “me ja ne"-ajattelutapa, ja “tällaista tämä vaan nyt on” -tyyppiset lausahdukset. Tällaiset ajatustavat pitävät meidät kaukana aktivismista, muiden ongelmista sekä vaikuttamisesta. Ennen kaikkea ne pitävät tuhoisat systeemit elossa, ja erittäin hyvinvoivina.
”Niin kauan kuin emme kyseenalaista vallitsevaa järjestystä tai elämäämme vaikuttavaa patriarkaattia, pitkitämme jaettua kärsimystämme.”
Florence Given
Kouluttautuminen
Olisi vähättelyä sanoa, että opinnot Doula-akatemiassa muuttivat elämääni. Ne muuttivat sekä kuvaani elämästä, että sen suuntaa. Luulin lähteväni opiskelemaan aihetta, josta en vielä tiennyt paljoakaan, mutta huomasin hyvin nopeasti, että siihen kaikkeen liittyy hyvin paljon muutakin mistä en ollut tietoinen.
Olin lähestynyt synnytysmaailmaa, sekä seksuaalisuuden teemoja täysin heteronormatiivisesta ja binäärisestä tulokulmasta, mikä olisi ollut suoraan sanottuna todella vahingollinen tulokulma tehdä doulan työtä. Olin altistanut itseäni paljolti vain valkoisten cis-naisten kokemuksille maailmassa, joka on oikeasti paljon kirjavampi ja monimuotoisempi.
Sen mitä Doula-akatemia tarjosi laittamalla meidät paneutumaan yhdenvertaisuuteen, sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden teemoihin oli valtavan oleellinen osa doulaksi kasvuani. Olenkin monesti miettinyt, ja todella toivonut, että esim. kätilöt monen vuoden opinnoissaan synnytysalan ammattilaisiksi saavat vähintäänkin yhtä perusteellista koulutusta näistä teemoista. Koska mitä on doulan tai kätilön ammattitaidon (ja kädentaitojen) tuoma turva, jos hän ei pysty sosiaalisesti ja tiedostaen yhdenvertaisuutta sekä moninaisuutta luomaan turvallista tilaa synnyttäjälle? Tila, joka ei ole ihmiselle sosiaalisesti tai henkisesti turvallinen kumoaa mielestäni hyvin nopeasti sen ammattitaidon, millä tämän tyyppisissä töissä saatetaan ajatella pärjäävän.
Voimme olla vaikka kuinka taitavia doulia, synnyttäjien puolustajia, mutta jos meidän ei nähdä pitävän ääntä jokaisen sorretun synnyttäjän oikeuksista – mihin douluutemme oikeastaan perustuu? Miksi tietyt asiat tai ihmisryhmät saavat äänemme, ja tukemme, mutta toiset eivät? Olisiko tässä paikka tarkastella omia ennakkoluulojamme ja sisäistettyä rasismiamme?
Kun ihminen alkaa tiedostaa omia etuoikeuksiaan, vähintä mitä hän voi tehdä on alkaa käyttää niitä tietoisesti BIPOC- ja marginalisoitujen ihmisten hyväksi. Tässä kohtaa kuvaan astuu solidaarisuus – mahdollisuus asettautua sorrettujen ihmisten puolelle, ja käyttää etuoikeuksiaan suojakilpinä.
Gazassa alkaneen kansanmurhan, ja Israelin vuosikymmeniä kestäneen laittoman miehityksen tullessa tietoisuuteeni aloin viimeistään kyseenalaistaa – miksi emme antaisi omaa panostamme taisteluihin, joissa taistelijoilla ei alkujaankaan ole tasavertaiset “aseet” heidän sortajiensa kanssa? Samalla kun tutkailin kaikkea sitä, mitä en ollut ennen kokenut velvollisuudekseni, tajusin, kuinka vahingollista on ajatella, että voimme jättää nämä taistelut vain sorrettujen ihmisten, ja heidän sortajiensa väliseksi. Tällä tavalla mikään ei muutu.
Kun puhutaan siitä millä tavoin aktivismia voi oppia, mielestäni tärkeintä on aktiivisesti ja avoimesti yrittää ymmärtää lisää. Käyttäen hyödyksi lukemista, kuuntelemista ja kysymisen taitoa. Sen jälkeen toimitaan. Aina on parempi kysyä, kuin olla hiljaa. Silloin meillä on mahdollisuus oppia, sekä osoittaa kiinnostusta muutokselle.
On aika kuunnella sorrettujen ihmisten kokemuksia. Niiden kautta meillä on mahdollisuus nähdä miten syvällä rakenteissa, ja instituutioissa etuoikeudet vaikuttavat – keihin positiivisesti, keihin taas negatiivisesti. Tärkeää on myös oppia näkemään ketä juuri nämä minun etuoikeuteni sortavat, ja ajavat huonompaan asemaan. Niin sanotusti, kenen kustannuksella minä elän näin vapaasti? Ja kuka hyötyy siitä, että päätän olla hiljaa – minä, vai myrkyllinen järjestelmä, jonka annan vapaasti jatkaa sortamista?
Aiheeseen liittyen tahdon lainata runoilija-kirjailija-legendaa Audre Lordea hänen esseestään "Miten muuttaa vaikeneminen kieleksi ja toiminnaksi."
“Totta kai minua pelottaa, sillä vaikenemisen muuttaminen kieleksi, ja toiminnaksi on itsensä paljastamista, ja siihen tuntuu aina liittyvän vaara.”
“Ja siellä missä naisten sanat huutavat tullakseen kuulluiksi, meidän kaikkien on tunnistettava vastuumme hakea niitä sanoja kuuluviin, lukea niitä ja levittää niitä ja tutkia miten merkityksellisiä ne ovat omassa elämässämme. Emme saa piilottaa niitä sen eroavaisuuksien pilkan taakse joka meihin on iskostettu ja jonka niin usein hyväksymme omaksemme.”
“Samalla tavalla, kun olemme oppineet työskentelemään ja puhumaan väsyneinä, voimme oppia työskentelemään ja puhumaan kun pelkäämme.”
Suosittelen lukemaan esseen kokonaisuudessaan Lorden kokoelmateoksesta Sister Outsider. Muun muassa tämän teoksen pariin löysin Doula-akatemian kautta, ja tahdonkin vielä kiittää Anna-Riittaa siitä työstä, mitä hän tekee aktivistina, ja kouluttajana. Vasta näiden opintojen myötä ymmärsin, että myös minulla on ääni, ja sitä on tarkoitus käyttää – sekä vastaan, että puolesta.
Aktivismia ja politiikkaa synnytyskentällä
Huomaan ajattelevani itseäni tällä hetkellä jopa enemmän aktivistina, kuin doulana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näitä kahta olisi syytä erottaa toisistaan. Ihmistä, joka lähtee edistämään juuri mitä tahansa, mikä ei aja valkoisen cis-heteromiehen valta-asemaa, voisi melkeinpä pitää aktivistina. Yritämme aktiivisesti muuttaa valkoisten miesten luomia järjestelmiä paremmaksi myös muille. Ja sitähän myös doulan työ on.
Voimme ilman muuta pitää toimintaamme sydämen työnä – ammattina, joka on aina ollut olemassa, mutta meidän on tärkeä tiedostaa, että tässä todellisuudessa, jossa elämme, me olemme myös paikkaamassa rikkinäistä järjestelmää. Ajamme asiaa, joka tunnistaa synnyttävien ihmisten tärkeyden, ja oman tahdon. Heidän oikeutensa, tunteensa, ja haavoittuvuutensa. Heidän kokeman kaltoinkohtelunsa. Kaiken sen, mitä on niin pitkään vähätelty, tai sitä ei olla noteerattu lainkaan. Olemme täällä ajamassa asiaa, joka pohjautuu siihen, että synnyttäjät ovat kaikkea muuta kuin koneita, jotka synnyttävät miehille heidän lapsiaan (näinkin on joskus ajateltu). Doulan työ on siis aktivismia, ja doulan työ todellakin on poliittista.
Kyse on siitä, uskallammeko myöntää sen olevan poliittista?
Uskallammeko sanoa sen olevan poliittista?
Ja pystymmekö ottaa vastuun sen poliittisuudesta?
Uskon, että jos löydämme yhdessä tarpeeksi rohkeutta yllämainitsemiini asioihin, voimme (synnytys)aktivisteina alkaa käydä sellaisia keskusteluita, joissa puhumme siitä, miltä tulevaisuus tulee näyttämään. Onnistuisimmeko löytämään tämän kautta tietynlaista valtaa? Edes sellaista sisäistä valtaa, joka toisi meille luoton siitä, että sanoillamme, ja teoillamme on merkitystä? Tämä vaatii ennen kaikkea vastuuta, mutta myös vahvaa toveruutta, yhteishenkeä ja syvää rakkautta kaikkea elämää kohtaan. Ehkä jopa aktiivisen synnyttäjän sisältä nousevaa röyhkeyden kaltaista voimaa olla näkyvä, ja kuuluva.
Tärkeää on toki ymmärtää, ettei meidän varsinaisesti haluta tietävän etuoikeuksistamme, tai siitä, kuinka paljon meillä loppujen lopuksi olisi valtaa vaikuttaa, jos tekisimme sen ottamalla yhdessä vastuuta. Meidän ei haluta kääntyvän yhdessä systeemiä vastaan, ja vaativan muutosta.
”We have a deeper socialization to overcome, one that tells us that most of us don’t matter—our health, our votes, our work, our safety, our families, our lives don’t matter—not as much as those of white man.”
Adrienne Maree Brown, Pleasure Activism
Vastuu = valtaa
Olin tänä kesänä mukana kurssilla, jossa puhuimme vallan muodoista, jotka eivät ole väkivaltaisia, eivätkä hierarkiaa -ja muita kontrolloivaa valtaa korostavia. Vallanmuotoja, jotka perustuvat ennemminkin kumppanuuteen, ja rakkauteen.
Yksi näistä oli vastuu. Vastuun puute eli vastuuttomuus on yksi suurimmista ongelmistamme globaalilla tasolla. Vastuuttomuus omasta kuluttamisesta, terveydestä, asioiden seuraamuksista, luonnosta ja toislajisista.
Niin usein kuulee keskustelua, jossa vastuu siirretään itseltä aina jollekin muulle, oli kyse sitten ihmisestä, tai isommasta tahosta, kuten toisesta valtiosta. Vastuun siirtämisestä syntyy ikuinen noidankehä, jossa lopulta kukaan ei ota vastuuta, ja se katkaistaan ainoastaan tekemällä muutosliike, ja ottamalla tarvittu vastuu.
Onneksi meillä on myös kauniita esimerkkejä vastuusta. Vanhemmuus pitää sisällään mahdollisuuden syvään vastuuseen. Näin on myös toislajisten huolenpidossa, ja esim. luonnonsuojelussa. Vaikka nämä esimerkit eivät tunnu maailmaa mullistavilta suurien järjestelmien, ja tappokoneiden vierellä, on muistettava, että moni kasvattaa tällä hetkellä seuraavaa sukupolvea, ja mikä olisikaan sen vastuullisempaa työtä? Se on omanlaistaan valtaa, jolla kirjaimellisesti luodaan tulevaisuutta.
Monesti doulat kuvailevat itseään empaattisiksi. Näin kuvailisin luultavasti myös itseäni, ja parhaita puoliani doulana. Meidän on hyvä kuitenkin tunnistaa mitä empatia oikeasti on, ja milloin empatiamme onkin vain sympatiaa. Näillä kahdella on ero, ja empatia pitää mielestäni sisällään tietynlaista aktiivisuutta, toisin kuin sympatia. Jos empatiamme lamauttaa meidät täysin toiminnastamme, onko tämä silloin vain sympatiaa? Meidän täytyy oppia valjastamaan tämä empatian sisältävä aktiivisuus käyttöömme. Ja uskallammeko laajentaa tätä empatiaa, ja kykyä toimia myös muualle, kuin omaan kotimaahamme, tai ihmisiin, jotka eivät näytä meiltä, tai puhu kanssamme samaa kieltä?
“Empaattinen ihminen ymmärtää toisen tunteita ja pitää häntä samanarvoisena kuin itse on.”
Vastuuta, ja aktivismia voi tehdä yksi synnytys kerrallaan -ajatuksella, mutta se ei välttämättä riitä siihen nähden millaisessa tilanteessa olemme maailmanlaajuisesti. On mielestäni tärkeää ottaa vastuuta juuri sen verran, kun tuntee pystyvänsä sitä kantamaan, mutta haluan myös muistuttaa, että yhdessä tehty työ on aina pienempi kuormitus yksilölle.
Jos puhumme synnytysaktivismista, mutta sivuutamme kokonaan sen, etteivät tänne syntyvät uudet sukupolvet saa takeita tulevaisuudesta tällä maapallolla, sivuutamme kokonaan ison osan todellisuudesta. Näen tämän suorana seurauksena vastuuttomuudesta ja törkeästä kaltoinkohtelusta “äitiämme” kohtaan. Voisimmeko tukea myös häntä kaikin mahdollisin keinoin, aivan kuin tukisimme ihmistä, joka on kohdannut synnytysväkivaltaa? Teoillamme, valinnoillamme, ja vaatimalla suureen ääneen isoja tahoja (kuten hallitus) tekemään kaiken mahdollisen voitavan.
Toinen ongelma linkittyy ilmastonmuutokseen, ja ne ovat väkivaltaiset systeemit, joiden annamme pysyä vallassa yksinkertaisesti olemalla niistä hiljaa. Jos emme ota kantaa maailmalla tapahtuvaan sortoon, ja sen jaloissa synnyttävien ihmisten oikeuksiin – mm. Palestiina, Etelä-Sudan, Haiti, Kongo – pyydän taas miettimään; Mihin douluutemme oikeasti perustuu? Etuoikeutettujen ihmisten oikeuteen synnyttää turvallisesti ja aktiivisena toimijana? Pidämme ääntä siitä, kuinka synnytysväkivalta haavoittaa, ja runnoo omaa kehosuhdetta, mutta hiljaisesti hyväksymme ne toimet, jotka antavat sortamisen-, väkivallan-, eri-arvoistamisen-, ja alistamisen jatkua. Onhan tästä luotu normi, jolle pikkuhiljaa turrumme, kun näemme ja kuulemme sitä tarpeeksi. Siksi on rohkea päätös olla turtumatta, ja toimialla niiden suurten tunteiden voimalla kohti parempaa.
Meillä on mahdollisuus olla osana isompaa muutosta, kunhan löydämme ihmisyytemme, ja suuren rohkeuden ottaa vastuun työstämme. Ja minä todellakin ymmärrän, ja tiedän, että sitä kaiken kamaluuden massaa voi olla tosi vaikeaa katsoa – siksi tarvitsemme toisiamme.
Haluan rohkaista meitä toimimaan yhdessä.
Ottamaan vastuuta yhdessä.
Käsittelemään näitä asioita yhdessä ja keskeneräisinä, mutta aktiivisesti valmiina muuttumaan, ja sen kautta muuttamaan myös maailmaa.
“Uskomalla voimme ohittaa pelon. Kollektiivisesti voimme saada takaisin uskomme rakkauden muutosvoimaan kunhan viljelemme rohkeutta, lujuutta puolustaa vakaumustamme ja otamme vastuun sanoistamme ja teoistamme.”
bell hooks
Aktivismia on siis monenlaista. Aktivistit eivät ole tietynlaisia ihmisiä, vaan me jokainen olemme aktivisteja omalla tekemisellämme. Yhdessä voimme jakaa aktivismin vastuuta.
Olet aktivisti doulaamalla synnytyksissä, luomalla turvallisempia tiloja, vaatimalla oikeutta turvalliseen raskauden keskeytykseen jokaiselle, osoittamalla solidaarisuutta, mutta myös kokoontumalla kaduille käyttämään oikeuttamme mielenosoitukseen. Haluan uskoa, että meillä on mahdollisuus vaikuttaa paljon enemmän, kun mitä meille on uskoteltu. Meidän täytyy vain uskaltaa kokeilla!
Jos emme me, niin kuka sitten?
Lähteet / lämmöllä suosittelemaani kirjallisuutta;
Florence Given: Olen upea, mutta en sinun mieliksesi
Audre Lorde: Sister Outsider
Minna Salami: Aistien viisaus
Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista
Rianne Eisler: Malja ja miekka
bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken
Ella St. Hilaire & Bed Rock Body –kurssit (2023, 2024)
Doula-akatemian sertifiointikoulutuksen materiaalit
*